Vieraskynä: kirjailija Hanna Tuuri

Istun pulpetissani, toisessa rivissä, Iiron ja Maxin välissä. Opettaja odottaa, että kaikki saavat pakattua vihkonsa ja kynänsä laukkuihin, että hälinä loppuu ja tulee hiljaista. Sitten hän vetää ikkunaverhot kiinni. Talvipäivä katoaa, räystään jääpuikot ja ikkunoihin yltävät kinokset unohtuvat, välitunnilla rakennetut lumiukot ja lumilinnat ovat poissa. Vain talviaurinko työntyy ohuiden verhojen läpi, värjää katon ja seinät, pulpetit ja tuolit purppuraiseen, oranssinkultaiseen valoon. On lämmin, hyvä olla. Tuoksuu märiltä sukilta ja patterilla kuivuvilta lapasilta.
– Muistatteko, mihin jäimme, opettaja kysyy. Iiro vieressäni viittaa.
– Iiro, opettaja pyytää. – Kerro, mitä tapahtui.
Iiro muistaa kaukaisen kuuman maan, autiomaan hiekan, jokirannat palmut. Olemme siellä. Siellä on se äiti, joka pelkää lapsensa hengen puolesta eikä tiedä, miten lastaan suojelisi. Äiti vie lapsensa joelle, laittaa vauvan pieneen koriin ja laskee korin veteen. Sitten olemme korissa, virran vietävänä, taivas vilisee päällä, rannan palmut kiitävät ohi.
– Kiitos Iiro, opettaja sanoo. – Siihen jäimme.
Opettaja jatkaa tarinaa. Nyt olemme suuren kuninkaan, faaraon palatsissa. Ilta on viilentynyt, päivän kuumuus poissa. Astelemme faaraon tyttären kanssa palatsin pihalle, joen rantaan. Joesta nousee kostea tuoksu, kaislat suhisevat, valkoisia vaatteitamme keinuttaa kevyt tuuli. Istumme rannalle illan aurinkoon. Silloin kuuluu kaislikosta itku, vauvan itku. Nousen katsomaan. Kaisloihin on juuttunut kori ja korissa on lapsi, pieni poika.
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin opettajana Kuopiossa kerron omille oppilailleni saman kertomuksen. Luokassa on keskittynyt hiljaisuus. Emme ole enää Kuopiossa, olemme kertomissani kuvissa, tarinan kaukaisessa maassa. Kuulen oman luokanopettajani äänen. En kerro ulkoaopittua tarinaa, vaan seuraan kuvia, jotka tunnen, jotka kuvittelin kauan sitten. Ne nousevat sisältäni selkeinä ja yksityiskohtaisina, niin pikkutarkkoina kuin muistelisin jotakin itselleni tapahtunutta asiaa.
Muutaman viikon kuluttua kuopiolaisen elokuvateatterin ohjelmistoon tulee piirretty elokuva Mooseksen elämästä. Oppilaani tohottavat elokuvasta innoissaan, ovat kaikki menossa katsomaan sitä. Seuraavana aamuna, ennen kuin ehdimme edes sisään luokkaan, alkaa valitus.
– Se oli ihan väärä, lapset tuskailevat.
– Mikä, kysyn.
– Se elokuva.
– Miten niin? ihmettelen.
– Se oli ihan erilainen kuin se mitä sinä kerroit, lapset sanovat.
Kysyn tarkemmin, millä lailla erilainen. Lapset kohauttelevat harteitaan: – Väärä vain. – Ei ollenkaan niin kuin piti. – Ihan tyhmä.
– Se ei näyttänyt yhtään oikealta, joku keksii viimein.
Ymmärrän: tarina on sama, kuvat eivät. Ne eivät ole niitä kuvia, jotka lapset ovat nähneet mielessään, kun kerroin tarinaa Mooseksesta.
Pyydän heitä kirjoittamaan tarinan sellaisena kuin he sen muistavat, niin kuin sen pitäisi heidän mielestään olla.
Iltapäivällä käyn katsomassa elokuvan itse. Sen tarina on periaatteessa sama kuin minun kertomukseni. Kotona luen lasten kirjoitukset: niissäkin juoni on sama, mutta yksityiskohdissa on eroja. Yksi oppilas kuvaa sivun verran faaraon tyttären kauneutta, toinen muistaa, kuinka mukava oli istua joen rannalla ilta-auringon lämmössä. Yksi itkee Mooseksen äidin surua, toinen kertoo äidin rohkeudesta, ihailee, kuinka äiti uskalsi laittaa lapsensa jokeen.
Sieltä täältä tunnistan omia lauseitani, mutta kirjoituksissa on muutakin, yksityiskohtia, joita en ole koskaan kertonut, joita ei ollut elokuvassakaan. Seuraavana päivänä luen kirjoitukset oppilailleni.
– Noin se meni, kaikki sanovat innoissaan, näkevät tarinan taas omassa mielessään omina mielikuvinaan. Lapset hyväksyvät nekin yksityiskohdat, joita minun kertomuksessani ei alunperin ollut, jotka joku kuvitteli itse ja lisäsi kirjoittamaansa kertomukseen.
Vahva on kuullun tai luetun tarinan mahti, ajattelen, sen sielua ravitseva voima, joka jättää kuulijan mielikuvituksen vapaaksi. Koko koulupäivän minusta tuntuu, että näen oppilaideni iloisilta kasvoilta heidän mielensä kuvat.


 
Hanna Tuuri kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Rudolf Steiner -koulusta vuonna 1990. Vuosina 1992-1996 hän opiskeli Stuttgartissa steinerkoulun luokan- ja kuvataideopettajaksi. Syksyllä 2004 Tuuri lähti Irlantiin pitämään välivuotta luokan- ja kuvataideopettajan virastaan Kuopion steinerkoulusta ja jäi sille tielleen. Hän omistaa miehensä kanssa puutarhakoulun ja on kirjoittanut kolme kirjaa: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta (Otava 2009), Vihreän saaren puutarhoissa (Otava 2010) ja Orapihlajapiiri (Otava 2011).