Vieraskynä: Heikki A. Kovalainen

Elokuusta 2012 lähtien olen ollut opetustöissä Helsingissä Rudolf Steiner -lukiossa. Ilman ennakkoluuloja ja avoimin mielin otin vastaan työtarjouksen, joka merkitsisi työmatkoja Tampereelta Helsinkiin, tilapäistä Töölön kämppää sekä yritystä ehtiä kuitenkin edes pariksi arki-illaksi Tampereelle, kun olin tuohon kaupunkiin ehtinyt ennen työtarjoustani muuttaa… Opettamistani aineista filosofia on omani, elämänkatsomustieto vieraampi.
Rudolf Steinerilla (1861–1925) on jokseenkin omalaatuinen paikkansa sekä ajattelun historiassa että nykykulttuurissa. Hänen oppiensa perustuksille on rakennettu maailmanlaajuinen Steiner-kouluverkosto, joka saattaa koota yhteen kristittyjä ja muslimeita Israelissa – tai tarjota kaikille luokka-asteille vaihtoehtoisen koulutusväylän Töölössä. Akateemisen filosofian piirissä Steinerin oppeja on Suomessa usein vieroksuttu, pahimmillaan parjattu ja parhaimmillaankin pidetty lähinnä vaikeaselkoisena mannermaisena filosofiana. Sen paremmin Steiner-pedagogiikan kuin hänen valtavan ajattelutyönsä ymmärtämistä ei kuitenkaan edistä karikatyyrien rakentaminen tai ennakkoluuloinen torjuminen.
Parin kuukauden opetuskokemukseni jälkeen koen, että Steiner-koulussa on välitön ja lämmin tunnelma sekä oppilaiden ja opettajien välillä että molemmissa ryhmissä keskenään. Kun opettajienhuoneella puhutaan opiskelijoista, sävy ei ole juuri koskaan halventava tai ylenkatsova: pyrkimyksessä lähestyä jokaista oppilasta ihmisenä onnistutaan ainakin siltä osin kuin jokainen opettaja toimii tällä tavoin! Usein tähdennetään opiskelijoiden luovuutta, monipuolisia taiteellisia projekteja (jotka ajoittain nielaisevat tunteja muusta työskentelystä mutta jotka ovat kuitenkin kaiken vaivan väärtejä), eikä liioin pidä unohtaa opiskelijoiden ihmettelevää ja avoimesti olemista eri kanteilta pohtivaa mieltä.
Aivan omalla tavallaan kiinnostavaa on ollut opettaa kaikista aineista juuri filosofiaa tällaisessa ympäristössä. Steiner itse aloitti uransa filosofina, ja hänen varhaisten teostensa (erityisesti Vapauden filosofian, 1894) johtoaiheet läpäisevät kaikkea hänen myöhempääkin toimintaansa. Hänen kaltaiselleen ajattelijalle ”filosofia” ei merkitse pölyttyneitä oppeja menneistä ajattelijoista, vaan elinvoimista eurooppalaista sivistysperinnettä, joka saa vuodesta toiseen uusia muotoja Steiner-koulujen opetustilanteissa. Jos pyritään edistämään oppilaiden henkilökohtaista kasvua, opittujen asioiden kytkeytymistä elävään kokemukseen sekä monisäikeisen ja jokseenkin yhtenäisen maailmankuvan hahmottumista – eikö silloin olla mitä perinteisimpien filosofisten teemojen äärellä?
En ole varma, olisinko missään muussa lukioympäristössä uskaltanut parin jakson tuntemisen jälkeen näyttää erään ryhmän opiskelijoille Lars von Trierin kohuelokuvan The Anti-Christ (2011)… Toisin kuin joskus luullaan, Steiner-kouluissa ei keskitytä vain hyvään, kirkkaaseen ja valoisaan, vaan yhtä lailla myös hämärään, pimeään ja vaikeasti jäsentyvään alkuvoimaan – kaikkeen siihen, minkä nykymaailman kovat ja alati aineellistuvat arvot ovat haudata alleen.
Steiner-pedagogiikkaa on helppo arvostella, sitä en tahdo kiistää. Usein ei tarvitse muuta kuin mainita koulujen taustalla olevan ajattelijan nimi, niin jo kuulee kautta rantain omaksuttuja mielipiteitä ja näkemyksiä siitä, miten Steiner-koulujen oppilaille ei kehity tarvittavia valmiuksia toisen asteen opintoihin. Tuollainen yleistys on kuitenkin hataralla pohjalla, eikä tiedollisia kykyjä loikata suoraan lukiosta yliopistoon pitäisi millään muotoa pitää ainoana koulutuksen onnistumisen mittarina!
Miksei opetuksen onnistumisen merkkinä pidettäisi pikemminkin sitä, että opetettavista nuorista tulee ehjiä ihmisiä, joilla on herkästi aistiva mieli ja avoin sydän?