Vieraskynä: luokanopettaja Ilona Lehtinen

Kun esikoinen aloitti koulunsa, myös pikkusisko siirtyi päivähoidosta steinerkoulun esikouluun. Samaan rakennukseen ja samaan pihapiiriin koululaisveljensä kanssa. Me vanhemmat iloitsimme, niin kuin iloitsevat kaikki ne vanhemmat, jotka näkevät lapsensa viihtyvän ja nauttivan olostaan.
Koululainen kertoi maalanneensa kullankeltaisella, eskarilainen oli leiponut pullia. Molemmat olivat seikkailleet metsässä, molemmat olivat väsyksissä, molemmat olivat onnellisia.
Aamuisin koululainen saapasteli jo varmoin askelin kouluun. Eskarilainen sipsutteli, pyrähteli ja takertui tiukasti käteen esikoulun ovella. Varmoin ottein, lämmöllä ja myötätunnolla hänet otettiin vastaan. Äidille kerrottiin kaiken kuuluvan asiaan. Viimeinen vuosi ennen koulua kun on varsinainen tunnemyrsky. Edessä on jotakin suurta, jota on vaikea hahmottaa, taakse on jäämässä jotakin tuttua ja turvallista. On oltava suuri, vaikka onkin vielä niin kovin pieni.
Pieneen esikoululaiseemme teki suuren vaikutuksen tarina, jossa mehevään multaan kylvetty siemen lepäsi ja odotti. Se kasvoi ensin pieneksi nupuksi ja lopulta suureksi kauniiksi valkovuokoksi. Tarinaa pohdittiin kotona kovasti, ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että heti ei tarvitse olla valmis. Elo siemenenä ja nuppunakin on tärkeää.
Esikoulun opettajat ovat lauttureita. Rakastavalla ja huolehtivalla otteellaan he kuljettavat pienet ihmiset kohti suurta tuntematonta. Lyhyen matkan aikana he opettavat ne tärkeimmät: ryhmässä toimimisen taidon, toisten kuuntelemisen ja kunnioittamisen, yhteen hiileen puhaltamisen. Puhumattakaan pöytätavoista (”Anteeksi, mutta en ole tämän ruuan ystävä”) ja kymmenistä loruista, lauluista, käsityötaidoista. Lautturit luovat matkalaisiinsa uskoa, kehuvat ja kannustavat.
Luokanopettajat ottavat vastaan mullassa lepäävät siemenet, seuraten niiden kasvua ja kehitystä juuri sellaisiksi vuokoiksi kuin niiden on määrä tullakin. Alussa tehty työ kantaa pitkälle.
Esikoulusta tulee tärkeä myös vanhemmille. Kasvatuskeskustelut, kasvatuskumppanuus – saman lapsen äärellä oleminen – lähentää kummasti. Syksyisin saattaakin nähdä haikeina norkoilevia vanhempia esikoulun ovella. Vanhemmat kurkistelevat sisään, vaikka omat lapset olisivatkin jo koululaisia. Miten se vuosi niin nopeasti meni?
Entäs ne koululaiset sitten? He eivät menneitä haikaile. Entiset eskariopet saavat kyllä kunnon rutistuksen pihamaalla kohdattaessa, mutta mieli on jo tässä hetkessä, tai jopa hiukan tulevassa. Ja juuri siinä on ihmiselon riemu ja toivo. On ihanaa kasvaa siemenestä nupuksi, ja aikanaan nupusta suureksi vuokoksi!
Mutta ennen sitä – tarvitaan mehevää multaa.
Kirjoittaja on Helsingin Rudolf Steiner -koulun luokanopettaja ja kolmen lapsen äiti.